Kaikkien aikojen SM

Seison avarassa tilassa. Jalkapohjissani risteilevät kivuliaan kuivat kanjonit. Ne levittäytyvät tympeinä vasten ohutta sinikeltaista suojapeitettä. Maton alle on piiloutunut nariseva, anturauurteita repivä parketti. Tuntemusten pyörteet myllertävät sisälläni. Olen lämmitellyt itseni hikeen. Liike rauhoittaa. Hiki kapaloi vellovan tiiviiksi keskittymiseksi. Voimaksi. Kulmatuomarit rapistelevat pisteytyspapereitaan. Vastustaja mulkaisee vaivihkaa minua. Sisälmykseni pyörähtävät kertaalleen. Lennähdän tuomarin viittomana keskelle taistelutannerta. Ensimmäinen SM-otteluni on alkamassa. Karjun kauhuni suohon. Vuoden 1992 Kupittaan Suomen mestaruusturnauksen menestys ei ollut osaltani kummoinen. Kokemus sytytti kuitenkin kirkkaan palon, jonka ovat aistineet sadat lajitoverit ennen ja jälkeen.

Vuonna 1980 miteltiin ensimmäiset ottelutaekwondon SM-kisat. Töölön kisahallissa ärjyivät tuolloin kolme lajin pioneeria. Kevyen sarjan voitti Pekka Barman. Raskaassa sarjassa kohtasivat puolestaan Kari Varpio ja Martti Siekkinen. Kaikki edustivat Helsinkiä.

Koko 80-luku oli Helsingin seuran vastustamatonta ylivoimaa. Kyseessä oli aikakautensa valmennuskeskus, jossa harjoittelivat kaikki kovimmat luut ja käärmeliemen keittäjät. Suomen mestaruuksista kisaili vain kourallinen seuroja. 1989 turnauksessa mitaleita kahmittiin kaiken kaikkiaan seitsemälle paikkakunnalle. Vuosikymmenen lopulla päähän aseteltiin rotanloukun malliset kypärät ja pisteet merkattiin tukkimiehen kirjanpidolla. Yksilöistä ylivoimaisimpia olivat miesten puolella Helsingin Jarl Kaila (8 kultaa), Kimmo Tirkkonen (6 kultaa, 1 hopea) ja Markku Murto (4 kultaa, 1 hopea). Naisissa mitali-imureita olivat Helsingin Satu Korpisalo (3 kultaa), Kirsimarja Koskinen (2 kultaa, 1 hopea) ja Janica Karlsson (1 kulta, 2 hopeaa). Seurojen kermaa edustivat Helsinki (61 kultaa, 30 hopeaa, 12 pronssia), Lahti (3 kultaa, 9 hopeaa, 10 pronssia ) ja Turku (2 kultaa, 8 hopeaa, 10 pronssia). Yhteensä 140 kisaajaa 17 seurasta tuuletti SM-killuttimen kanssa.

Seuraava vuosikymmen oli hurjan kasvun aikaa. Seuroja putkahteli sinne tänne ja kisoihin osallistuttiin aktiivisesti. SM-voittajista valittiin arvokisajoukkue. Varusteet kehittyivät. Parketin sijaan matsit siirtyivät pressumatolle. Sähköisyys toi pisteenlaskuun kiinnostavan reaaliaikaisuuden. Helsinki säilytti edelleen mitalikuninkaan valtikan, mutta ylivoimaisuus ei ollut enää yhtä selkeää kuin aiemmin. Urheilijoista eniten kimalletta keräsivät miehissä Helsingin Joonas Soila (6 kultaa, 4 hopeaa), Mikkelin Pekka Heinonen (6 kultaa), Kokemäen Teemu Heino (4 kultaa, 2 hopeaa) ja Turun Jani Hirvonen (3 kultaa, 1 hopea, 2 pronssia). Naisten puolella palkintopallille kapusivat ahkerimmin Helsingin Kirsimarja Koskinen (10 kultaa, 2 hopeaa), Mikkelin Veera Liukkonen (5 kultaa, 2 hopeaa), Porin Minna Ketola (5 kultaa, 1 hopea) ja Malmin Nina Pikkarainen (4 kultaa, 2 hopeaa, 2 pronssia). Seurojen parhaimmistoa olivat Helsinki (27 kultaa, 18 hopeaa, 22 pronssia), Pori (24 kultaa, 22 hopeaa, 24 pronssia), Mikkeli (14 kultaa, 4 hopeaa, 7 pronssia), Malmi (7 kultaa, 11 hopeaa, 14 pronssia) ja Kokemäki (6 kultaa, 9 hopeaa, 12 pronssia). Yhteensä 211 kisaajaa 39 seurasta pääsi maistamaan SM-mitalin makua. Listalla esiintyi mm. Mäntsälän, Kuhmoisten, Kemin ja Raision panssaripataljoonat.

Vuosituhannen ensimmäinen kymmen vakiinnutti osallistujamäärät. Olympialaisuus raahasi ammattimaisuuden uudelle tasolle. Ajanjaksoa leimasivat myös seurayhdistelmät ja erilaiset paikkakuntasidonnaisuudesta irtautuneet urheilijatallit. Kansainvälisen kilpakalenterin räjähdysmäinen laajentuminen söi SM-turnauksen arvoa maajoukkueen valintaperusteena. Mitalistien ikäjakauma nuoreni huomattavasti verrattuna aikaisempiin vuosiin. Menestymisen kaavan löysi yhä useampi paikkakunta, etenkin Länsi-Suomi kohosi kohisten tilastossa. Helsinki puolestaan sukelsi ykköspaikalta sijalle 19. Nolkytluvun jättiläisiä olivat Kokemäki (9 kultaa, 2 hopeaa, 5 pronssia), United-talli (7 kultaa, 4 hopeaa, 3 pronssia), Pori (6 kultaa, 5 hopeaa, 7 pronssia), Forssa (2 kultaa, 9 hopeaa, 8 pronssia) ja Hwarang (5 kultaa, 3 hopeaa, 3 pronssia). Porin saalista oli jakamassa Excalibur-talli, jossa oli potkuttelijoita muiltakin paikkakunnilta. Forssan kokonaislukemaa laski puolestaan Sihap-yhtymä. Kilpailijoista ahnaimpia olivat miesten osalta Kokemäen Teemu Heino (5 kultaa),  Iittalan/Excaliburin Jaakko Pitkänen (4 kultaa, 1 hopea), Forssan/Sihapin Riku Alahäme (4 kultaa, 1 hopea), Vihtiä/Vantaata/Vatadoa edustanut Mika Tarhanen (4 kultaa) ja Tampereen/Exaliburin Jan Pyykkö (3 kultaa, 2 hopeaa). Naisissa kaulametallia keräsivät kiivaimminn Porin/Exaliburin Miia Stenvall (4 kultaa, 1 hopea, 1 pronssi), Mäntsälän/Unitedin Mirja Lindblom (4 kultaa), Malmin/Unitedin Heli Väisänen (3 kultaa) ja Liedon Kaisa Varjus (2 kultaa, 2 hopeaa, 1 pronssi). Yhteensä 117 urheilijaa 43 seurasta eteni palkintopallille.

Kuluva vuosikymmen on mullistanut SM-instituution monella tasolla. Kisa ovat muotoutunut monilajispektaakkeliksi. Valmennus- ja harjoittelukeskukset ovat houkutelleet entistä aktiivisemmin lahjakkaat urheilijat ja valmentajat luokseen. Ammattimainen harjoittelu, kisaamisen määrä ja tukitoimien kehittyminen on luonut entistä suuremman kuilun ottelijoiden välille. Tämä näkyy tilastoissa. Edeltävään kolmeenkymmeneen vuoteen verrattuna aikuisikäisten kisaajien määrä on romahtanut. Lisäksi sarjashoppailu on mahdollistanut parhaille yksilöille aiempaa ronskimman mitalien kerryttämisen. Turun seutu on noussut aktiivisimmaksi palkintopallipaikkojen täyttäjäksi. Vanhat jyrät ovat pitäneet jossain määrin pintansa, osittain johtuen pienistä osanottajaluvuista.

Suomen mestaruus on säilyttänyt kaikesta huolimatta paikkansa kansallisen kisatoiminnan kruununjalokivenä. Arvomitaleita on jaettu tuhansia, sadoille yksilöille kymmenistä seuroista. Joka vuosi tapahtuman äärelle kokoontuu runsas lauma vanhoja ja nuoria lajitovereita. Suorituksia, sääntöjä ja entisaikoja puidaan värikkäästi. Turnauksen asemaa tuskin horjuttaa mikään tulevaisuudessakaan. Palo on edelleen kirkas. Perhoset värisyttävät siipiään kamppailijoiden sisälmyksissä, niin palamatolla kuin katsomossakin.   

Kuinka maailmanmestari kesytetään

Kesäkuun lopulla 2017 katselin verkosta ottelutaekwondon MM-kisoja. Turnauksen taistelut herättivät tunteita aina riemusta epätoivoon. Suoritusten analyyttisessä jälkilämmössä kiemurteli ajatus: Miten maamme aikuisikäiset arvokisaajat ovat möyhentäneet aikakautensa kovimpia luita? Mitkä tekijät ovat kannatelleet kalevankengittäjiä kaikkein kiperimpien haasteiden keskellä. Päätin ottaa raakavalotukseen kaikki suomalaiset koreanmuksijat, jotka ovat voittaneet täysi-ikäisten EM-, MM- tai olympiaturnauksessa entisen, hallitsevan tai tulevan maailmanmestarin.

Jarl Kaila, miehet -83kg

Kisa: 1991 MM-kisat, ensimmäinen kierros / tulosta ei tiedossa

Vastus: Mikael Meloul, Ranska.

Euroopan mestari 1992 ja 1996. Maailmanmestari 1993.

Jarl Kailan matseja en ole itse nähnyt. Aikalaiskertomusten mukaan hän oli erittäin kovaluinen järkäle, jonka fyysisyyden alla moni kansainvälinenkin vastustaja mureni. Henkinen kantti oli käsittääkseni myös yksi “Jallen” valteista. Kaila on tarinoiden maalaamissa mielikuvissani ennen kaikkea fiilisottelija, joka korvasi mahdolliset tekniset puutteensa hurmoksellisella taistelulla, sekä hengen ja ruumiin armottomuudella. Vuoden 1991 voitto tulevasta maailmanmestarista perustui uskoakseni juuri näihin tekijöihin. Meloul oli aikansa häikäisevimpiä taitureita, monipuolinen, nopea ja äärimmäisen tekninen. Hän ei ollut silti voittamaton. Kaikki on mahdollista.

Helsingissä koko aktiiviuransa harjoitellut Kaila oli kaikessa taekwondoilussaan intohimoinen, periksiantamaton ja persoonallinen heittäytyjä. Näiden ominaisuuksien lisäksi hänen kehittymistään maailmanluokan kanuunaksi tukivat vahva valmennusyhteisö ja oivat, arvokisamitaleita itsekin saavuttaneet samanhenkiset harjoittelukumppanit aina Kimmo Tirkkosesta Joonas Soilaan. Suuri osa miehen menestyksen aineksista ovat kuitenkin sellaisia, jotka löytyvät jokaisesta ihmisestä. Omien vahvuuksien löytäminen, niihin uskominen ja ohjaaminen tavoitteen suuntaiseksi voimavaraksi onkin valmennuksen kirjokannen kulmakiviä.

Jarl Kaila Taekwondodatassa.

Kirsimarja Kuutschin (Koskinen), -67kg 

Kisa: 2000 olympiakisat, ensimmäinen kierros / tulos: 7-0

Vastus: Elena Benitez, Espanja. Euroopan mestari 1998. Maailmanmestari 1999. Benitez on voittanut yhteensä kolme EM-kultaa.

Istuin “Kikan” juomanlaskijana Sydneyn palamatolla. Benitez oli matsissa ehdoton ennakkosuosikki, kaiken moneen kertaan voittanut laji-ikoni. Kuutschinin voitto perustui kolmeen asiaan. Kikka taustaryhmineen oli tehnyt espanjalaisesta täydellisen vastusanalyysin ja taktiikkavalinnat tukivat merkintöjä saumattomasti. Kuutschinin henkinen kantti, flow ja keskittyminen törmäsivät täydellisessa kulmassa toisiinsa. Taktiikan toteuttaminen ei pettänyt tiukimmassakaan tilanteessa. Lopputuloksena oli espanjalaisen unelman savuava kraatteri. Harvoin olen nähnyt tappion kokenutta urheilijaa valmentajineen yhtä äimän käkenä.

Harjoittelin Kikan kanssa leireillä ja yhdessä vaiheessa jopa päivittäin Helsingin taekwondoseuran salilla tai Töölön kisahallilla. Kuutschinista huokui sama periksiantamaton, suoraviivaisen yksinkertaisiin ratkaisuihin perustuva pitkäjänteinen sinnikkyys kuin Kailasta. Kikka oli tinkimätön harjoittelija, joka toteutti valmennusohjelmaansa säntillisesti ja luotti henkilökohtaiseen koutsiinsa kuin kallioon. Hänen taustajoukoissan hääräsivät Jarl Kaila, Pia Aaltonen, Joonas Soila, Markku Kuutschin ja muutama muukin piinkova lajiosaaja. Toimivan tukiryhmän avulla Kikka pystyi keskittymään täysipainoisesti harjoitteluun ja kisaamiseen.

Kirsimarja Kuutschin (Koskinen) Taekwondodatassa.

Raina Leetberg, +72kg
Kisa: 2005 MM-kisat, ensimmäinen kierros / tulosta ei tiedossa

Kisa: 2005 EM-kisat, toinen kierros / tulos: 11-7

Vastus: Rosana Simon Alamo, Espanja. Maailmanmestari 2009. Euroopan mestari 2010.

Seurasin Rainan EM-kisamatsia katsomosta ja viereisen alueen penkiltä. Alamo oli vuonna 2005 vielä juniori-ikäinen raakile fyysisesti, mutta teknisesti äärimmäisen taitava ja nopea. Leetbergin rakeisen rouhiva kehollisuus, jossa oli jotain kailamaisen aseistariisuvaa, muodostui espanjalaiselle ylitsepääsemättömäksi esteeksi.

Raina oli otteluissaan ajoittain melkoinen jokeripumppu tai betoniseinä, josta paiskotaan satunnaisesti teräsnyrkkejä ja rautajalkoja eri suuntiin. Hänen tyylinsä oli hankalasti luettavissa ja formuloitavissa taktisiksi malleiksi. Leetberg oli luonnonlapsi, joka suhtautui elämään ja urheiluun elämyksenä. Näistä aineksista valmentaja Kalervo Valli leipoi taidokkaan kokonaisuuden, joka antoi Leetbergille eväät voittoon maailman kärkitason ottelijoista. Itselleni Rainan urasta on erityisesti jäänyt mieleen se, kuinka väkevä voimavara urheilijan persoona voi olla. Sitä ei kannata haudata tyylioppaiden tai trendien alle. Yksilön luonteenomaiset piirteet pystyvät taiten paimennettuna ponnauttamaan kamppailijan kirkkaimpaan menestykseen saakka.

Raina Leetberg Taekwondodatassa.

Teemu Heino, +84kg

Kisa: 2005 EM-kisat, toinen kierros. / 4-2

Vastus: Ruben Montesinos, Espanja. Euroopan mestari 2004. Maailmanmestari 2005.

Huutelin valmentajan istuimelta mielestäni nerokkaita ohjeita, kun Teemu Heino kyykytti Madridin junttamöykkyä vuoden 2005 EM-kisoissa. Vastus oli analysoitu perusteellisesti ja tekniikka vaikutti olevan linjakkaassa dialogissa taktiikan kanssa. Ottelussa saimme aiempaa tehokkaammin kolattua Teemun vahvuudet toiminnan keskiöön. Konalan panssarileka oli latautuneempi, itsevarmempi ja keskittyneempi kuin kertaakaan aiemmin vastaavissa tilanteissa. Kun Montesinosin pelihermot vielä viimeisen erän jälkimmäisellä puoliskolla ratkeilivat, oli lopputulos selvä jo ennen pillin vihellystä.

Teemu Heino, +80kg

Kisa: 2007 Olympiakisojen maailmankarsinnat, ensimmäinen kierros / tulos: 3-2

Vastus: Ferry Greevink, Hollanti. Maailmanmestari 2001. Euroopan mestari 2002.

Ravistelin joulukinkun kokoisia pohkeita erätauoilla, kun Teemu Heino oli toistamiseen suitsimassa kivikovaa kengittäjää. Greevink oli voittanut mestaruutensa jo muutama vuosi takaperin, mutta mies oli edelleen maailman kermaa. Ferryn nopeus ja voima olivat aiemmin olleet Teemulle hankalia hallittaviksi. Tällä kertaa osat vaihtuivat suurilta osin saman lääkityksen avulla kuin Montesinoksenkin tapauksessa. Huolellinen etukäteisanalyysi yksinkertaisella käytännön tulkinnalla, onnistunut valmistautumisjakso ja kisapäivän lataus nostivat Heinon suorituksen jälleen uudelle tasolle. Etenkin Greevinkin nopeista lähdöistä löytyneen yksinkertaisen “sähkötysmallin” pohjalle luotu takajalan täsmävasarointitaktiikka kuihdutti alankomaalaisen sinnikkään sähäkät syöksyt.

Heinon tapauksessa ottelua tukeva fyysinen lahjakkuus ja mielen ominaisuudet ovat lennättäneet miestä mitalista toiseen. Näiden tekijöiden lisäksi mestareiden kaatamisen ovat mahdollistaneet luonnollisesti ilmiömäiset valmennukselliset peliliikkeet ja erityisesti Teemun sinnikkään pitkäjänteinen omannäköisen menestyspolun rakentaminen, jota on ruokkinut myös krooninen kultakuume. Hän on tehnyt ankaria kompromisseja niin opiskelun, työn, kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla päästäkseen tavoitteisiinsa. Teemu Heinon tapauksesta olen oppinut muun muassa sen, että keskusvetoinen tai voimakkaasti valmentajan ympärille kiertynyt järjestelmä vahvistaa itseään vain tukemalla yksilöllisen räätälöityjäkin ura- ja valmentautumisratkaisuja. Samalla oman koutsin tulee voida olla urheilijan tukena aina ja tilanteesta riippumatta, oli kyseessä sitten tuoreempi taistelija tai kaiken kokenut sähkösukkajyrä.

Teemu Heino Taekwondodatassa.

Suvi Mikkonen, -57kg

Kisa: 2012 Olympiakisat, keräilykierros / tulos: 9-4

Vastus: Diana Lopez, USA. Amerikan mestari 2002. Maailmanmestari 2005.

Tihrustin teeveeruudusta, kun Mikkosen Suvi hullaannutti taekwondoilevan Suomen vuoden 2012 rinkulakisoissa. Suvi on aina ollut hurmosottelija. Hänen suorituksensa taso on noussut kuumissa, kovatasoisissa arvoturnauksissa. Terrierimäinen asenne, luotto omiin, joskus yllättäviinkin taktisteknisiin ratkaisuihin ja loputon kylmäpäisyys ovat tylsyttäneet monen mestaritason ottelijan aseistuksen. Lopezin keskittymisen tempoilu, laiskanpuoleiset hämähäkinjalat ja uran loppuvaiheen arvomitalikylläisyys antoivat tilan Mikkoselle loistaa omilla vahvuuksilla.

Suvin tyyli on aina ollut parhaimmillaan ja pahimmillaan sekoitus  analyyttistä taktisuutta ja vastustamatonta murkulointia. Jesús Ramalin valmennuksellinen arkkitehtuuri ja persoona näkyy ja kuuluu Mikkosen matseissa. Olen ajoittain leikitellyt ajatuksella Suvin urasta, jos hänen reittinsä ja tukihenkilönsä olisivat olleet toiset. Olisiko mitaleita tullut rutkasti enemmän tai vähemmän? Kuinka fyysisteknistaktinen kartasto olisi muovautunut? Mihin painoluokkaan hän asettuisi? Olisiko Mikkonen jatkanut ottelu-uraansa näin pitkään vai kenties äkännyt jotain muuta lajiammattilaisuuden tilalle? Kuka tietää. Ajatusleikkien näennäisen sotkuisesta tyhjänpäiväisyydestä olen löytänyt ajatusmallin, johon uskon yhtenä menestyksen kulmakivistä. Urheilijan ja valmentajan pitkäjänteinen kehittyminen vaatii monen suuntaista tasa-arvoista keskustelua. Se vaatii omien näkemysten ja toimien kriittistä arviointia niin oman pään kuin vertaisyksilöiden kanssa. Se vaatii joukkueen. Se vaatii periksiantamattomuutta, nöyryyttä ja sopeutumista. Vain valmennuksellisen uudelleensyntymän kautta mahdollistuu mestarien kaatuminen kerta toisensa jälkeen.

Suvi Mikkonen Taekwondodatassa.

Yhteenveto

Suomalaiset ovat voittaneet maailmanmestareita arvokisoissa kahdella tavalla tai niiden sekoituksella. Keskiössä ovat olleet aina joko armoton fyysisyys tai timantintarkka, vastusanalyysin pohjalta luotu taktistekninen malli. Nämä elementit ovat etenkin Teemun, Suvin ja Kikan tapauksessa kehittyneet pettämättömän maukkaiksi kokonaisuuksiksi. Raina ja Jalle ovat puolestaan olleet arkkityyppejä, säälimättömän kehollisia murskaajia. Yhteisenä tekijänä kaikki mainitut ovat olleet tinkimättömiä ja lahjakkaita harjoittelijoita.

Edellä mainitut urheilijat ovat yleensä aina olleet etukäteen altavastaajia. Sen vuoksi huippuvastusten taustaryhmien työ on joskus ollut joko välinpitämätöntä tai ylimielistä. Lisäksi eurooppalainen kantatyyli on sopinut härmän parhaimmiston tapaan otella. Se on ollut tuttu. Aasialaiset, amerikkalaiset ja afrikkalaiset ovat taas olleet kinkkisempiä voitettaviksi.

Tällä hetkellä Suomen aikuistason kansainvälisten ottelu-urheilijoiden vähäverisyys heittää toivon tulevaan. Nuorten ja kadettien joukossa on useita yksilöitä, jotka tulevat varmasti jatkamaan mestarinmöyhentäjien listaa. Se vaatii luonnollisesti tinkimätöntä harjoittelua, henkilökohtaista uhrautumista, ja ennen kaikkea loputonta uskoa omiin kykyihin. Luotan kuitenkin siihen että viiden vuoden sisällä näemme jälleen sinivalkoisia sankareita kesyttämässä ottelutaekwondon maailmanmestareita.

--

[Päivitetty versio vuonna 2017 Taekwondo-lehdessä julkaistuun artikkeliin]

Taiston topografia

Puoli vuotta pinnistit paastoa
kunnes taas kasvojesi  maastoa
mittailevat jalkojen pohjat ja pöydät

Ne tahtovat piirtää topografian uusiksi
Ne aikovat murjoa kylkiluutkin muusiksi
Koruttomista varpaista katseesi löydät

Äkkiä tuomari sylkee suustaan siisakkia
ja viekas vastus vaanii sun reikälakkia
Ruoja ruoskillaan ruhjoo tomusi majaa

Se kurittaa karvaasti pötsiä ja päätä
Se kiertää kehää kuin nälkäinen näätä
Olet pisteen perässä, dollarin vajaa

Kun lainvalvojan huulilta kurkkaa kuman
keskeyttäen kiihkeimmän takakiertosuman
tassusi nousevat ilmaan varassa vaiston.
Naamataulusta luet pinnat, voitit taiston.

Suomi on urheilun Tervaneva

Kaiken maailman kisat laittoivat pohtimaan kansallista urheilua.

Ensinnäkin suomalainen mielentila on Tervaneva. Siellä vereltään väkevä nuorisomme lipsuttelee tavoitteisiinsa pitkin liukkaita jumalautojaan. Porkat, mailat ja keihäät piiloutuvat illan pimeydessä valkoisten rystysten sisään. Henki höyryää. Sylki ja saatana sihisevät hampaiden väleistä. Pisaroita pyyhitään silmäkulmista. Rentous on tutiseva turvepaakku vetisellä vuoteellaan ja valonpilkahdukset virvatulia. Onneksi vaihtoehtoisiakin valaistuksia on tavattu.

Toiseksi suomalaiset ovat urheilun Tervaneva. Siellä intoa tursuavat urhot rämpivät rimmessä äkämystyneen kansan, joka metsästää ukkosenjohdatinta muodottomalle mielenmyrskylleen. Mustien pilvien alla muutaman atleetin kumijuoksutin hörppää puolen vartta suonsilmää. Potremmat polkaisevat jalkineen irti pohjamudista. Anturaan tarraa hanakasti tuhatkunta tuhahtavaa tietäjää ja sankka lauma somešamaaneja päälle. Niiden kanssa teutaroidessa molskahtaa mojovampikin moukarimies toviksi kosteikkoon. Ylös noustessa saattaa suusta ponnahtaa sammakko. Autioilta rannoilta vastaa tillisipsisorsien valitus. Onneksi joku jaksaa vielä rakennella pitkospuitakin.

Kolmanneksi suomalainen urheilu on Tervaneva. Rakennusprojekti. Siellä kylänpäälliköt ja suurvisiirit kasaavat risukasojaan pitäville pinnoille ja motkottavat sitten matkavauhdista. Nämä paikallispamput ovat kuivanneet resurssit, syöneet turpeet ja penäävät vielä pannaria päälle. Onneksi aina on mahdollisuus uuteen kattaukseen.

Sporttaa siinä sitten. Tai suksi suolle.

Sääntöjen rajaama lapsuus

Suomessa taekwondoilee suhteellisen leveä ja lahjakas lapsikatras. Innostuminen ja kehittymisen nälkä tursuaa näistä saappanvarsista jokaisella palamattopolulla tarvotulla askeleella. Tätä polkua rakentavat ansiokkaasti henkilökohtaiset valmentajat, liiton vastuuhenkilöt ja aktiivinen taustaremmi aina huoltajista vanhempiin. Lopulta kuitenkin vain pieni osa tenavista jatkaa tavoitteellista ottelu-uraa aikuisiälle saakka.

Huipulle tähtäävän kisaamisen lopettamisen syitä on runsaasti. Yksittäisistä syistä syntyy usein monimutkainen kudelma, jossa merkittävintä tekijää on vaikea hahmottaa. Yksittäisinä vaikuttimina voivat olla esimerkiksi kiinnostuksen ajautuminen muihin asioihin, loukkaantumisista aiheutunut loputtoman kierteinen harmi, kamppailukilpailemisen raastavan ankara luonne, menestymättömyyden epäsuhta omiin haaveisiin nähden ja taloudellisten voimavarojen riittämättömyys.

Myös ottelusäännöt vaikuttavat tähän kokonaisuuteen. Ne ovat unelmien ja tavoitteiden lisäksi yksi merkittävin käytännön tason kartta ja kompassi nuoren kilpailijan polulla. Säännöt ovat mahtava työkalu, jota ei vielä ole juurikaan oivallettu käyttää hyödyksi liittotasolla.

Tehokkuuden turmio
Lapset, leikin ja luovuuden ammattilaiset, ottelevat lähes identtisillä säännöillä aikuisten kanssa. Se ohjaa menestyksennälkäiset valmentajat ja vanhemmat luonnollisesti tiiraamaan miten parhaat kansainväliset aikuishuiput matsaavat. Kärkinimien tallenteet ovat useimmiten arvokisoista tai GP-sirkuksesta, joissa mitellään kovimmilla taktisteknisillä syömähampailla virheitä välttäen, elinkeinosta huolehtien. Tämä tekee taitavien yksilöiden suorituksista näennäisen yksipuolisia.

Kun samaan hengenvetoon tavoitellaan kotimaan turnauksissa makoisia otteluvoittoja ja kansainvälisesti kirkkaimpia kriteerikilluttimia, niin laji-idun teknistaktinen horisontti rajautuu helposti liian aikaisin kapean tehokkaaksi. Tällä tavoin sahataan sekä terveyden, elämyksellisyyden, että taidollisen kehittymisen oksaa. Kaikki nämä ovat kuitenkin tärkeitä tekijöitä, kun tavoitteena on menestyvä ja tasapainoinen aikuisurheilija.

Tärkein tekijä yksipuolisesti rasittavan ja joskus turhankin aikuismaisen harjoittelun välttämisessä on asioista perillä oleva, lapsesta ihmisenä välittävä henkilökohtainen valmentaja. Kun koutsi on työstänyt oman valmennuksellisen mallinsa ja filosofiansa riittävän aukottomaksi ja omaa sitä kautta rennon lajiymmärryksen itseluottamuksen, voidaan taidolliset, terveydelliset ja elämykselliset sudenkuopat välttää. Ainakin niihin lankeamisen todennäköisyys laskee.

Vanhemmat ovat toinen merkittävä tekijä. Isien ja äitien tehtävä on tukea jälkikasvuaan, ymmärtää ja lohduttaa, sekä tarvittaessa rauhoittaa kiihtyvää treeni-innokkuutta. Jos vanhempien ja valmentajan välille syntyy vielä luottamuksellinen ja välitön keskusteluyhteys, seisoo lajiharjoittelu entistä vankemmalla pohjalla.

Kansallisella tasolla lajiliiton vastuuvalmentajien ensisijaisia tehtäviä onkin luoda ja kehittää suomalaisen valmennuksen mallia. Tästä lajianalyyttisestä ja valmennusnäkemyksellisestä perustasta voivat yksilöiden ja seurojen valmentajat tarvittaessa ammentaa työkaluja ja ymmärrystä. Valmennuksellinen malli toimii samalla myös tulkkina monentasoisessa vuoropuhelussa.

Rikotaan sääntöjä
Säännöt ovat siis mahtava työkalu, jolla voitaisiin tukea sekä urheilijoiden kehittymistä että valmentajien lajinäkemyksen vahvistumista. Tämä edellyttää kuitenkin sääntöjen rikkomista ja näkemyksellistä muokkaamista.

Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että turvallisuuteen perustuvat elementit säilytetään, mutta pistelaskun periaatteet uudistetaan lasten sarjoissa. Perinteisten osumien lisäksi kisaajia palkitaan valmennusmallin mukaisisista suorituksista.

Esimerkki.
Punainen ottelija kajauttaa aavemaisen etujalan sinisen panssariin. Yksi piste. Samalla sininen ottelija korjaa välittömästi potkun heilauttaman tasapainon ja yrittää kuitata tilanteen vastustajan perään venyvällä pyörähdys-tukijalan takapotku-yhdistelmällä. Potkut eivät osu. Yksi piste vaikeasta kombinaatiosta ja toinen taktisen mallin mukaisesta tilanneoivalluksesta (asentokontrolli ja nopea jatkotilannevalmius). Sininen ottelija vie siis tilanteen nimiinsä 2-1.

Tämänkaltainen pistelasku edellyttää selkeästi kirjattua, sovellettua teknistaktista lajianalyysia. Lisäpisteet jakaisi valmennusseminaareissa koulutetut riippumattomat valmentajat tai tyylituomari. Mitä vanhemmista ikäluokista on kysymys, voisi muokkausten painoarvo siirtyä mallikkaista suorituksista raakaan pistelaskuun. Edettäisiin luontevasti elämyksellisyydestä ja valmennusmallin mukaisesta ihanteesta kohti tehokkuuden rajaamaa arvokisaottelemista. Yhteisesti hyväksytyn mallin mukainen kehittyminen ja sääntöjen hyötykäyttö vähentäisi mahdollisesti myös painoluokkatemppuilua.

Systeemi vaatii onnistuakseen avoimen julkista yhteistä kehittelyä. Se palvelisi myös maajoukkueen ymmärryksellistä yhtenäisyyttä ja mitä todennäköisimmin leventäisi suomalaisen aikuishuippuottelun kärkeäkin.

Terveys ja elämyksellisyys menestyksen kivijalkana
Lapsiharrastamisen ja aikuiskisaamisen välillä on ihannetilanteessa kantava ja vakaa silta. Se ohjaa ja teroittaa tajunterää lajin luonteesta ennen varsinaista ammattimaista harjoittelua. Jos tuo silta rakentuu ensisijaisesti nykysäännöistä, niin se on hutera. Parhaimmillaan säännöt ovat mukana tukemassa lasten liikunnallista, teknistä ja taktista kehittymistä. Jos liiton valiokuntien vetreys ei riitä ottelusääntöjen taivutteluun tai rikkomiseen edes lasten kohdalla, niin se on harmin paikka. Tosin tilanne ei silloinkaan ole toivoton.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa mitkä asiat tekevät taekwondosta ja siinä kilpailemisesta merkityksellistä yksilölle. Mikä saa lapsen lähtemään innolla otteluharjoituksiin, leireille ja kisoihin kerta toisensa jälkeen. Kuinka vanhemmat päätyvät ajattelemaan, että kyseessä on kasvatustakin tukeva harrastus. Uskon että kilpataekwondossa tämä kaikki kiteytyy kolmeen teemaan, jota edellä mainittu sääntöhärveli tukee; terveyden edistämiseen, elämyksellisyyteen ja niiden kautta juontuvaan moniulotteiseen menestykseen.

--

[julkaistu Taekwondo-lehdessä 2/2017]

Matsimäärien matematiikkaa

“Matseja, matseja, haluamme enemmän hyviä ja kehittäviä matseja!” 

Tämä toteava vaatimus kuullaan usein suomalaisten otteluaktiivien taholta. Sen näennäisen yksinkertaisuuden taakse kätkeytyy monisyinen ja alati muuttuva yhtälö. Lausekevyyhteen kietoutuu muun muassa arvokisaajan lyhyen ja pitkän aikajänteen urasuunnitelmia, perusharrastajan elämysretkeilyä, turnausjärjestäjän kannattavuuslaskelmia, valmentajien kehityspolkuja, tuomaritoiminnan visioita ja lajiliiton strategiahimmeleitä. Lisäksi pienempiä muuttujia on lukematon määrä. Kyseessä on itse asiassa niin merkittävä ja monimuotoinen ongelma kansallisessa ottelutaekwondossa, että voiko siihen edes löytyä yleistä ratkaisua? Etenkin kun kokonaisuuteen sekoittuu loputtomasti erilaisia uskomuksia, näkemyksiä ja perstuntumaväitteitä.

Muutamia väitteitä ja pohdintoja
“Kotimaisissa kisoissa ei saa riittävästi hyviä ja kehittäviä matseja.”

Hyvän ja kehittävän matsin määritelmäkin on ottelutaekwondossa laaja ja osittain subjektiivinen. Jokaisella harrastajalla on yksilölliset syynsä ja tavoitteensa astella palamatolle huiskimaan, opastamaan tai tuomaroimaan. Pelkästään jo sen vuoksi ratkaisun yhteismitallistaminen on hankalaa. Tätä pohdintaa tärkeämpää olisikin löytää keinot miten entistä useampi seura kiinnostuisi tuomaan kansallisiin kisoihin kantokykynsä verran harrastajia erilaisiin tehtäviin. Samalla kasvaisi myös mahdollisuus saada yksittäisissä turnauksissa enemmän otteluita ja sitä kautta kehittyä edelleen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti.

“Ennen kisoissa kävi väkeä ihan eri tavalla.”

Parikymmentä vuotta sitten kansallisten kisojen painoluokissa oli enemmän ottelijoita. Kokonaismäärä huiteli ajoittain 200-300 välissä, jossain turnauksessa taidettiin mennä siitä ylikin. Samoihin lukuihin ollaan myös päästy yksittäistapauksissa nykyäänkin.

Ennen turnauksia oli kuitenkin niukemmin. Lisäksi ottelijat ahtautuivat pienempään määrään sarjoja, sekä paino- ja ikäluokkia. Liikesarjakisaaminenkaan ei haukannut lahjakkuuksia puoleensa. Sitten tuli olympialaisuus, G-sirkus ja muiden arvokisojen alennusmyynti. Suomessa kansainvälisten ottelijoiden ja otteluiden määrä on räjähtänyt moninkertaiseksi muutaman viime vuoden aikana, etenkin nuoremmissa ikäluokissa.

Lajin luonne ja rytmi on muuttunut. Väen määrä ei ole juurikaan muuttunut.

“Saadakseen laadukkaita otteluita pitää mennä kansainvälisiin turnauksiin.”

Tätä väitettä kannattaa tarkastella kapeammasta vinkkelistä kuin aiempia. Arvokisoihin tähtäävän kisaajan tarpeet ovat selkeitä. Kuitenkin enemmistölle laadukkaita kansainvälisiä otteluita haikaileville löytyy kotimaasta, tai ainakin rajojen tuntumasta, riittävästi kehittäviä ja kokonaisedullisia vaihtoehtoja.

“Seurojen pitäisi tuoda enemmän ottelijoita kisoihin.”

Kun kilpailutapahtumat saadaan riittävän kiinnostaviksi seurojen kannalta, virtaa kisoihin harrastajia erikseen penäämättä. Osallistumisen esteet kannattaa poistaa. Ennakkoluulot hälvennetään keskustelemalla, valmennuspuolen ongelmat katoavat mentoroinnilla, sisarseuratoiminnalla ja koulutuksella, ja harrastajapula ketterällä konsultoinnilla. Välitön vuoropuhelu lajiliiton ja yhteisön kanssa asettuu avainasemaan.

“Liiton pitää ratkaista tilanne.”

Lajiliitolla on rahkeita ratkaista kinkkinen pulma. Mutta löytyykö ihmisiltä näkemyksellisyyttä ja ennakkoluulottomuutta tehdä luovia ratkaisuja?

“Sääntöjen mukaan…”

Tuomareiden suurin kompastuskivi on säännöt. Niistä halutaan pitää kiinni. Meidän ei kuitenkaan kannattaisi roikkua viimeiseen saakka kivettyneissä kansainvälisissä säännöissä, vaan taivutella ne kansalliseksi ponnahduslaudaksi.

Hybridillä huomiseen
Suomi on siis voimavaroiltaan pienehkö taekwondomaa. Etenkin talouden, kisaajien ja lajiammattilaisten määrässä joudumme antamaan tasoitusta monille muille. Meidän vahvuuksiamme ovat puolestaan yhteisöllisyys, ketteryys ja yksilöihin panostaminen. Siksi tuntuukin luontevalta ajatella, että kotimaisen toiminnan kehittäminen ponkaisisi näistä piirteistä. Uusien vaihtoehtoisten ja oivaltavien mallien kautta voisimme luoda tulevaisuuden leveäkärkisen ja kestävän menestyksen.

Ottelumäärien kehittäminen voisi esimerkiksi perustua joustavaan yksilöimiseen. Annetaan kansallisten ottelukilpailuiden olla harrastajatoimintaa, jota kehitetään avoimen ennakkoluulottomasti seurojen aktiivien ja lajiliiton vastuuhenkilöiden kanssa. Myös tuomarien tulee olla prosessissa mukana. Sääntöjen muokkaaminen pitkän aikajänteen tavoitteen suuntaisesti voisi olla yksi voimallinen työkalu.

Kansainvälistä menestystä haaveilevien kansallinen kisauttaminen voisi olla dynaamisemmin suunniteltua. Sen sijaan että puidaan nyrkkiä järjestelmän ilmiöille, rakennetaan apparaatti joka tukee kehittymistä. Arvokisoihin tähtäävillä voisi esimerkiksi olla erikseen sovittuja salikisoja ja räätälöityjä, arvokisaa rytmiltään ja tasoltaan simuloivia “turnauksia”. Toisin sanoen tekijät sopivat 4-6 ottelun päiviä, sovelletuilla säännöillä, tilatuilla vastuksilla ja tarvittavilla suojuksilla. Viralliset kisat olisivat ainoastaan harjoituksia kisata yleisön edessä ja keino saada nimi paikallislehteen.

Ottelumenestymisen matematiikka on ennen muuta monimutkaisen yhtälön ratkaisemista yhdessä. Kaikkia muuttujia emme tiedä, mutta suuren osaan tietämistämme meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Miksi emme vaikuttaisi niihin. Oivaltavasti ja yhdessä.

--

[julkaistu Taekwondo-lehdessä 1/2017]

Pistejärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkäänköhän

“Glasnovic kohottaa ylös. Mikkonen väistää viekkaasti, kuti menee selkeästi ohi. Heeeii! Mitämitämitä! Kolme pistettä ruotsalaiselle, ei ole totta!”

“Thaimaan Harnsujin läjäyttää makean takakierron keskelle Iranin Zenoorin sähköhattua. Zenoorin lennähtää osuman voimasta äimistyneenä pyrstölleen. Täh! Sensorit eivät värähdäkään! Voihan vihvilä!”

“Korealainen väistää liukkaasti taakse ja mojauttaa klassisen takajalan keskelle venäläisen rintapanssaria. Piste välähtää taululle. Eh. Sehän. Eei. Sehän kirjaantui venäläiselle. Eikä kukaan reagoinut mitenkään. Miten tuo on edes mahdollista?”

Yksi olympiataekwondon kestopuheenaiheista 2000-luvulla on ollut pistelaskujärjestelmä. Järjestelmän muodostavat säännöt ja varusteet, sekä niitä parhaimpansa mukaan käyttävät tuomarit, valmentajat ja ottelijat.

Ottelusääntöjä on taekwondossa rukattu olympiakelpoisuuden jälkeen tempoilevan kiihtyvällä tahdilla. Varusteiden kehitys on ryntäillyt perässä pöksyt roikkuen. Yhtälö onkin saanut aikaan melkoisen määrän poskenpaukutusta. Todellinen pohdinta on useimmiten jäänyt intressilähtöisen iskulausekinaamisen varjoon. Kansainvälisen lajiliiton linja on ollut enimmäkseen ylimielisen vaitonainen.

Alun esimerkit olivat Rion olympialaisista ja 2015 MM-kisoista. Selostukset on kirjoitettu puhtaaksi kolumnistin korvien välistä. Reaktiot ovat autenttisia.

Järjestelmän ällistyksiä
Kansainvälisen lajiliiton tavoitteena on ollut luoda systeemi, joka tekee ottelutaekwondosta läpinäkyvän ja kaikista kilpailijoista tasavertaisia. Samalla ollaan haluttu lisätä matsien näyttävyyttä ja sujuvuutta. Epävakaus ja tempoilu kuitenkin horjuttavat järjestelmän uskottavuutta, vaikka se enimmäkseen toimisikin moitteetta. Suurimmat kompastuskivet ovat tällä hetkellä:

1) Pääsuojuksen toiminnalliset ristiriidat
Sähköhattu rekisteröi joskus haamuosumia, eli potkuja jotka eivät kosketa osuma-aluetta. Näin kävi ilmeisesti myös Suvi Mikkosen ottelussa Ruotsia vastaan Riossa, tai sitten kontakti oli todella silkinohut. Joskus toisaalta täysosumakaan ei tuo pisteitä tilille. Tämä oli muun muassa Thaimaan kohtalona Iranin kohtaamisessa samassa turnauksessa.

2) Rintapanssariosumien heilahtelu
Jalkapöytäsuojissa on nykypäivänä 11 anturia. Silti pisteosumat, etenkin perinteisillä kiertopotkuilla panssariin ovat ajoittain arpapeliä. Kokenut suomalaiskisaaja testasi ennen Rion olympiakarsintoja tuolloin virallista rintasuojusta ja totesi, että joka kolmas samanlainen potku tuo keskimäärin onnistumisen.

3) Lyöntiosumat
Tuomarit antavat lyöntipisteet näköhavaintonsa mukaisesti. Pisteeksi kelpuutettavien osumien teho ja suoritustapa voivat vaihdella kahden ottelun välillä huimasti. Tähän heilahteluun kaavaillaan ratkaisuksi anturihanskaa. Aika näyttää onko se vakaampi vaihtoehto.

4) Järjestelmä on koskematon
Kuten edellä on todettu, järjestelmä ei ole täysin aukoton. Toisaalta sen kyseenalaistaminen ei ole mahdollista otteluiden aikana. Aikataulullisen sujuvuuden vuoksi on uhrattu mahdollisuus nostaa kortti silloin, kun vehkeet sakkaavat. Toivottavasti tähän saadan muutos tulevaisuudessa.

Sopeutuminen on mestarin kivijalka
Ottelutaekwondo on kahlaamassa oikeudenmukaisemman ja läpinäkyvämmän kamppailuviihteen suuntaan. Nykyjärjestelmä on tosin muutoksen kourissa vielä pitkään. Tilanteet, vastukset ja kisapaikatkin vaihtuvat. Viisinkertainen maailmanmestari ja kaksinkertainen olympiavoittaja Steven Lopez sanoi eräässä haastattelussa: “Menestyvän ottelijan tärkein ominaisuus on sopeutuminen.” Harrastajan taekwondoarjessa se voisi tarkoittaa monipuolista, hyvähenkistä ja hikistä harjoittelua yhdistettynä leikinomaisen kokeilevaan sparrailuun. Jos tulee virheitä, korjataan ne. Sopeudutaan, sen sijaan että raahauduttaisiin kivirekenä kehityksen perälaudassa. Otetaan pisteet järjestelmästä huolimatta.

--

[julkaistu Taekwondo-lehdessä 4/2016]