keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Taiston topografia

Puoli vuotta pinnistit paastoa
kunnes taas kasvojesi  maastoa
mittailevat jalkojen pohjat ja pöydät

Ne tahtovat piirtää topografian uusiksi
Ne aikovat murjoa kylkiluutkin muusiksi
Koruttomista varpaista katseesi löydät

Äkkiä tuomari sylkee suustaan siisakkia
ja viekas vastus vaanii sun reikälakkia
Ruoja ruoskillaan ruhjoo tomusi majaa

Se kurittaa karvaasti pötsiä ja päätä
Se kiertää kehää kuin nälkäinen näätä
Olet pisteen perässä, dollarin vajaa

Kun lainvalvojan huulilta kurkkaa kuman
keskeyttäen kiihkeimmän takakiertosuman
tassusi nousevat ilmaan varassa vaiston.
Naamataulusta luet pinnat, voitit taiston.

tiistai 15. elokuuta 2017

Suomi on urheilun Tervaneva

Kaiken maailman kisat laittoivat pohtimaan kansallista urheilua.

Ensinnäkin suomalainen mielentila on Tervaneva. Siellä vereltään väkevä nuorisomme lipsuttelee tavoitteisiinsa pitkin liukkaita jumalautojaan. Porkat, mailat ja keihäät piiloutuvat illan pimeydessä valkoisten rystysten sisään. Henki höyryää. Sylki ja saatana sihisevät hampaiden väleistä. Pisaroita pyyhitään silmäkulmista. Rentous on tutiseva turvepaakku vetisellä vuoteellaan ja valonpilkahdukset virvatulia. Onneksi vaihtoehtoisiakin valaistuksia on tavattu.

Toiseksi suomalaiset ovat urheilun Tervaneva. Siellä intoa tursuavat urhot rämpivät rimmessä äkämystyneen kansan, joka metsästää ukkosenjohdatinta muodottomalle mielenmyrskylleen. Mustien pilvien alla muutaman atleetin kumijuoksutin hörppää puolen vartta suonsilmää. Potremmat polkaisevat jalkineen irti pohjamudista. Anturaan tarraa hanakasti tuhatkunta tuhahtavaa tietäjää ja sankka lauma somešamaaneja päälle. Niiden kanssa teutaroidessa molskahtaa mojovampikin moukarimies toviksi kosteikkoon. Ylös noustessa saattaa suusta ponnahtaa sammakko. Autioilta rannoilta vastaa tillisipsisorsien valitus. Onneksi joku jaksaa vielä rakennella pitkospuitakin.

Kolmanneksi suomalainen urheilu on Tervaneva. Rakennusprojekti. Siellä kylänpäälliköt ja suurvisiirit kasaavat risukasojaan pitäville pinnoille ja motkottavat sitten matkavauhdista. Nämä paikallispamput ovat kuivanneet resurssit, syöneet turpeet ja penäävät vielä pannaria päälle. Onneksi aina on mahdollisuus uuteen kattaukseen.

Sporttaa siinä sitten. Tai suksi suolle.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Sääntöjen rajaama lapsuus

Suomessa taekwondoilee suhteellisen leveä ja lahjakas lapsikatras. Innostuminen ja kehittymisen nälkä tursuaa näistä saappanvarsista jokaisella palamattopolulla tarvotulla askeleella. Tätä polkua rakentavat ansiokkaasti henkilökohtaiset valmentajat, liiton vastuuhenkilöt ja aktiivinen taustaremmi aina huoltajista vanhempiin. Lopulta kuitenkin vain pieni osa tenavista jatkaa tavoitteellista ottelu-uraa aikuisiälle saakka.

Huipulle tähtäävän kisaamisen lopettamisen syitä on runsaasti. Yksittäisistä syistä syntyy usein monimutkainen kudelma, jossa merkittävintä tekijää on vaikea hahmottaa. Yksittäisinä vaikuttimina voivat olla esimerkiksi kiinnostuksen ajautuminen muihin asioihin, loukkaantumisista aiheutunut loputtoman kierteinen harmi, kamppailukilpailemisen raastavan ankara luonne, menestymättömyyden epäsuhta omiin haaveisiin nähden ja taloudellisten voimavarojen riittämättömyys.

Myös ottelusäännöt vaikuttavat tähän kokonaisuuteen. Ne ovat unelmien ja tavoitteiden lisäksi yksi merkittävin käytännön tason kartta ja kompassi nuoren kilpailijan polulla. Säännöt ovat mahtava työkalu, jota ei vielä ole juurikaan oivallettu käyttää hyödyksi liittotasolla.

Tehokkuuden turmio
Lapset, leikin ja luovuuden ammattilaiset, ottelevat lähes identtisillä säännöillä aikuisten kanssa. Se ohjaa menestyksennälkäiset valmentajat ja vanhemmat luonnollisesti tiiraamaan miten parhaat kansainväliset aikuishuiput matsaavat. Kärkinimien tallenteet ovat useimmiten arvokisoista tai GP-sirkuksesta, joissa mitellään kovimmilla taktisteknisillä syömähampailla virheitä välttäen, elinkeinosta huolehtien. Tämä tekee taitavien yksilöiden suorituksista näennäisen yksipuolisia.

Kun samaan hengenvetoon tavoitellaan kotimaan turnauksissa makoisia otteluvoittoja ja kansainvälisesti kirkkaimpia kriteerikilluttimia, niin laji-idun teknistaktinen horisontti rajautuu helposti liian aikaisin kapean tehokkaaksi. Tällä tavoin sahataan sekä terveyden, elämyksellisyyden, että taidollisen kehittymisen oksaa. Kaikki nämä ovat kuitenkin tärkeitä tekijöitä, kun tavoitteena on menestyvä ja tasapainoinen aikuisurheilija.

Tärkein tekijä yksipuolisesti rasittavan ja joskus turhankin aikuismaisen harjoittelun välttämisessä on asioista perillä oleva, lapsesta ihmisenä välittävä henkilökohtainen valmentaja. Kun koutsi on työstänyt oman valmennuksellisen mallinsa ja filosofiansa riittävän aukottomaksi ja omaa sitä kautta rennon lajiymmärryksen itseluottamuksen, voidaan taidolliset, terveydelliset ja elämykselliset sudenkuopat välttää. Ainakin niihin lankeamisen todennäköisyys laskee.

Vanhemmat ovat toinen merkittävä tekijä. Isien ja äitien tehtävä on tukea jälkikasvuaan, ymmärtää ja lohduttaa, sekä tarvittaessa rauhoittaa kiihtyvää treeni-innokkuutta. Jos vanhempien ja valmentajan välille syntyy vielä luottamuksellinen ja välitön keskusteluyhteys, seisoo lajiharjoittelu entistä vankemmalla pohjalla.

Kansallisella tasolla lajiliiton vastuuvalmentajien ensisijaisia tehtäviä onkin luoda ja kehittää suomalaisen valmennuksen mallia. Tästä lajianalyyttisestä ja valmennusnäkemyksellisestä perustasta voivat yksilöiden ja seurojen valmentajat tarvittaessa ammentaa työkaluja ja ymmärrystä. Valmennuksellinen malli toimii samalla myös tulkkina monentasoisessa vuoropuhelussa.

Rikotaan sääntöjä
Säännöt ovat siis mahtava työkalu, jolla voitaisiin tukea sekä urheilijoiden kehittymistä että valmentajien lajinäkemyksen vahvistumista. Tämä edellyttää kuitenkin sääntöjen rikkomista ja näkemyksellistä muokkaamista.

Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että turvallisuuteen perustuvat elementit säilytetään, mutta pistelaskun periaatteet uudistetaan lasten sarjoissa. Perinteisten osumien lisäksi kisaajia palkitaan valmennusmallin mukaisisista suorituksista.

Esimerkki.
Punainen ottelija kajauttaa aavemaisen etujalan sinisen panssariin. Yksi piste. Samalla sininen ottelija korjaa välittömästi potkun heilauttaman tasapainon ja yrittää kuitata tilanteen vastustajan perään venyvällä pyörähdys-tukijalan takapotku-yhdistelmällä. Potkut eivät osu. Yksi piste vaikeasta kombinaatiosta ja toinen taktisen mallin mukaisesta tilanneoivalluksesta (asentokontrolli ja nopea jatkotilannevalmius). Sininen ottelija vie siis tilanteen nimiinsä 2-1.

Tämänkaltainen pistelasku edellyttää selkeästi kirjattua, sovellettua teknistaktista lajianalyysia. Lisäpisteet jakaisi valmennusseminaareissa koulutetut riippumattomat valmentajat tai tyylituomari. Mitä vanhemmista ikäluokista on kysymys, voisi muokkausten painoarvo siirtyä mallikkaista suorituksista raakaan pistelaskuun. Edettäisiin luontevasti elämyksellisyydestä ja valmennusmallin mukaisesta ihanteesta kohti tehokkuuden rajaamaa arvokisaottelemista. Yhteisesti hyväksytyn mallin mukainen kehittyminen ja sääntöjen hyötykäyttö vähentäisi mahdollisesti myös painoluokkatemppuilua.

Systeemi vaatii onnistuakseen avoimen julkista yhteistä kehittelyä. Se palvelisi myös maajoukkueen ymmärryksellistä yhtenäisyyttä ja mitä todennäköisimmin leventäisi suomalaisen aikuishuippuottelun kärkeäkin.

Terveys ja elämyksellisyys menestyksen kivijalkana
Lapsiharrastamisen ja aikuiskisaamisen välillä on ihannetilanteessa kantava ja vakaa silta. Se ohjaa ja teroittaa tajunterää lajin luonteesta ennen varsinaista ammattimaista harjoittelua. Jos tuo silta rakentuu ensisijaisesti nykysäännöistä, niin se on hutera. Parhaimmillaan säännöt ovat mukana tukemassa lasten liikunnallista, teknistä ja taktista kehittymistä. Jos liiton valiokuntien vetreys ei riitä ottelusääntöjen taivutteluun tai rikkomiseen edes lasten kohdalla, niin se on harmin paikka. Tosin tilanne ei silloinkaan ole toivoton.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa mitkä asiat tekevät taekwondosta ja siinä kilpailemisesta merkityksellistä yksilölle. Mikä saa lapsen lähtemään innolla otteluharjoituksiin, leireille ja kisoihin kerta toisensa jälkeen. Kuinka vanhemmat päätyvät ajattelemaan, että kyseessä on kasvatustakin tukeva harrastus. Uskon että kilpataekwondossa tämä kaikki kiteytyy kolmeen teemaan, jota edellä mainittu sääntöhärveli tukee; terveyden edistämiseen, elämyksellisyyteen ja niiden kautta juontuvaan moniulotteiseen menestykseen.

--

[julkaistu Taekwondo-lehdessä 2/2017]

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Matsimäärien matematiikkaa

“Matseja, matseja, haluamme enemmän hyviä ja kehittäviä matseja!” 

Tämä toteava vaatimus kuullaan usein suomalaisten otteluaktiivien taholta. Sen näennäisen yksinkertaisuuden taakse kätkeytyy monisyinen ja alati muuttuva yhtälö. Lausekevyyhteen kietoutuu muun muassa arvokisaajan lyhyen ja pitkän aikajänteen urasuunnitelmia, perusharrastajan elämysretkeilyä, turnausjärjestäjän kannattavuuslaskelmia, valmentajien kehityspolkuja, tuomaritoiminnan visioita ja lajiliiton strategiahimmeleitä. Lisäksi pienempiä muuttujia on lukematon määrä. Kyseessä on itse asiassa niin merkittävä ja monimuotoinen ongelma kansallisessa ottelutaekwondossa, että voiko siihen edes löytyä yleistä ratkaisua? Etenkin kun kokonaisuuteen sekoittuu loputtomasti erilaisia uskomuksia, näkemyksiä ja perstuntumaväitteitä.

Muutamia väitteitä ja pohdintoja
“Kotimaisissa kisoissa ei saa riittävästi hyviä ja kehittäviä matseja.”

Hyvän ja kehittävän matsin määritelmäkin on ottelutaekwondossa laaja ja osittain subjektiivinen. Jokaisella harrastajalla on yksilölliset syynsä ja tavoitteensa astella palamatolle huiskimaan, opastamaan tai tuomaroimaan. Pelkästään jo sen vuoksi ratkaisun yhteismitallistaminen on hankalaa. Tätä pohdintaa tärkeämpää olisikin löytää keinot miten entistä useampi seura kiinnostuisi tuomaan kansallisiin kisoihin kantokykynsä verran harrastajia erilaisiin tehtäviin. Samalla kasvaisi myös mahdollisuus saada yksittäisissä turnauksissa enemmän otteluita ja sitä kautta kehittyä edelleen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti.

“Ennen kisoissa kävi väkeä ihan eri tavalla.”

Parikymmentä vuotta sitten kansallisten kisojen painoluokissa oli enemmän ottelijoita. Kokonaismäärä huiteli ajoittain 200-300 välissä, jossain turnauksessa taidettiin mennä siitä ylikin. Samoihin lukuihin ollaan myös päästy yksittäistapauksissa nykyäänkin.

Ennen turnauksia oli kuitenkin niukemmin. Lisäksi ottelijat ahtautuivat pienempään määrään sarjoja, sekä paino- ja ikäluokkia. Liikesarjakisaaminenkaan ei haukannut lahjakkuuksia puoleensa. Sitten tuli olympialaisuus, G-sirkus ja muiden arvokisojen alennusmyynti. Suomessa kansainvälisten ottelijoiden ja otteluiden määrä on räjähtänyt moninkertaiseksi muutaman viime vuoden aikana, etenkin nuoremmissa ikäluokissa.

Lajin luonne ja rytmi on muuttunut. Väen määrä ei ole juurikaan muuttunut.

“Saadakseen laadukkaita otteluita pitää mennä kansainvälisiin turnauksiin.”

Tätä väitettä kannattaa tarkastella kapeammasta vinkkelistä kuin aiempia. Arvokisoihin tähtäävän kisaajan tarpeet ovat selkeitä. Kuitenkin enemmistölle laadukkaita kansainvälisiä otteluita haikaileville löytyy kotimaasta, tai ainakin rajojen tuntumasta, riittävästi kehittäviä ja kokonaisedullisia vaihtoehtoja.

“Seurojen pitäisi tuoda enemmän ottelijoita kisoihin.”

Kun kilpailutapahtumat saadaan riittävän kiinnostaviksi seurojen kannalta, virtaa kisoihin harrastajia erikseen penäämättä. Osallistumisen esteet kannattaa poistaa. Ennakkoluulot hälvennetään keskustelemalla, valmennuspuolen ongelmat katoavat mentoroinnilla, sisarseuratoiminnalla ja koulutuksella, ja harrastajapula ketterällä konsultoinnilla. Välitön vuoropuhelu lajiliiton ja yhteisön kanssa asettuu avainasemaan.

“Liiton pitää ratkaista tilanne.”

Lajiliitolla on rahkeita ratkaista kinkkinen pulma. Mutta löytyykö ihmisiltä näkemyksellisyyttä ja ennakkoluulottomuutta tehdä luovia ratkaisuja?

“Sääntöjen mukaan…”

Tuomareiden suurin kompastuskivi on säännöt. Niistä halutaan pitää kiinni. Meidän ei kuitenkaan kannattaisi roikkua viimeiseen saakka kivettyneissä kansainvälisissä säännöissä, vaan taivutella ne kansalliseksi ponnahduslaudaksi.

Hybridillä huomiseen
Suomi on siis voimavaroiltaan pienehkö taekwondomaa. Etenkin talouden, kisaajien ja lajiammattilaisten määrässä joudumme antamaan tasoitusta monille muille. Meidän vahvuuksiamme ovat puolestaan yhteisöllisyys, ketteryys ja yksilöihin panostaminen. Siksi tuntuukin luontevalta ajatella, että kotimaisen toiminnan kehittäminen ponkaisisi näistä piirteistä. Uusien vaihtoehtoisten ja oivaltavien mallien kautta voisimme luoda tulevaisuuden leveäkärkisen ja kestävän menestyksen.

Ottelumäärien kehittäminen voisi esimerkiksi perustua joustavaan yksilöimiseen. Annetaan kansallisten ottelukilpailuiden olla harrastajatoimintaa, jota kehitetään avoimen ennakkoluulottomasti seurojen aktiivien ja lajiliiton vastuuhenkilöiden kanssa. Myös tuomarien tulee olla prosessissa mukana. Sääntöjen muokkaaminen pitkän aikajänteen tavoitteen suuntaisesti voisi olla yksi voimallinen työkalu.

Kansainvälistä menestystä haaveilevien kansallinen kisauttaminen voisi olla dynaamisemmin suunniteltua. Sen sijaan että puidaan nyrkkiä järjestelmän ilmiöille, rakennetaan apparaatti joka tukee kehittymistä. Arvokisoihin tähtäävillä voisi esimerkiksi olla erikseen sovittuja salikisoja ja räätälöityjä, arvokisaa rytmiltään ja tasoltaan simuloivia “turnauksia”. Toisin sanoen tekijät sopivat 4-6 ottelun päiviä, sovelletuilla säännöillä, tilatuilla vastuksilla ja tarvittavilla suojuksilla. Viralliset kisat olisivat ainoastaan harjoituksia kisata yleisön edessä ja keino saada nimi paikallislehteen.

Ottelumenestymisen matematiikka on ennen muuta monimutkaisen yhtälön ratkaisemista yhdessä. Kaikkia muuttujia emme tiedä, mutta suuren osaan tietämistämme meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Miksi emme vaikuttaisi niihin. Oivaltavasti ja yhdessä.


--

[julkaistu Taekwondo-lehdessä 1/2017]