Tämä toteava vaatimus kuullaan usein suomalaisten otteluaktiivien taholta. Sen näennäisen yksinkertaisuuden taakse kätkeytyy monisyinen ja alati muuttuva yhtälö. Lausekevyyhteen kietoutuu muun muassa arvokisaajan lyhyen ja pitkän aikajänteen urasuunnitelmia, perusharrastajan elämysretkeilyä, turnausjärjestäjän kannattavuuslaskelmia, valmentajien kehityspolkuja, tuomaritoiminnan visioita ja lajiliiton strategiahimmeleitä. Lisäksi pienempiä muuttujia on lukematon määrä. Kyseessä on itse asiassa niin merkittävä ja monimuotoinen ongelma kansallisessa ottelutaekwondossa, että voiko siihen edes löytyä yleistä ratkaisua? Etenkin kun kokonaisuuteen sekoittuu loputtomasti erilaisia uskomuksia, näkemyksiä ja perstuntumaväitteitä.
Muutamia väitteitä ja pohdintoja
“Kotimaisissa kisoissa ei saa riittävästi hyviä ja kehittäviä matseja.”
Hyvän ja kehittävän matsin määritelmäkin on ottelutaekwondossa laaja ja osittain subjektiivinen. Jokaisella harrastajalla on yksilölliset syynsä ja tavoitteensa astella palamatolle huiskimaan, opastamaan tai tuomaroimaan. Pelkästään jo sen vuoksi ratkaisun yhteismitallistaminen on hankalaa. Tätä pohdintaa tärkeämpää olisikin löytää keinot miten entistä useampi seura kiinnostuisi tuomaan kansallisiin kisoihin kantokykynsä verran harrastajia erilaisiin tehtäviin. Samalla kasvaisi myös mahdollisuus saada yksittäisissä turnauksissa enemmän otteluita ja sitä kautta kehittyä edelleen yksilöllisten tarpeiden mukaisesti.
“Ennen kisoissa kävi väkeä ihan eri tavalla.”
Parikymmentä vuotta sitten kansallisten kisojen painoluokissa oli enemmän ottelijoita. Kokonaismäärä huiteli ajoittain 200-300 välissä, jossain turnauksessa taidettiin mennä siitä ylikin. Samoihin lukuihin ollaan myös päästy yksittäistapauksissa nykyäänkin.
Ennen turnauksia oli kuitenkin niukemmin. Lisäksi ottelijat ahtautuivat pienempään määrään sarjoja, sekä paino- ja ikäluokkia. Liikesarjakisaaminenkaan ei haukannut lahjakkuuksia puoleensa. Sitten tuli olympialaisuus, G-sirkus ja muiden arvokisojen alennusmyynti. Suomessa kansainvälisten ottelijoiden ja otteluiden määrä on räjähtänyt moninkertaiseksi muutaman viime vuoden aikana, etenkin nuoremmissa ikäluokissa.
Lajin luonne ja rytmi on muuttunut. Väen määrä ei ole juurikaan muuttunut.
“Saadakseen laadukkaita otteluita pitää mennä kansainvälisiin turnauksiin.”
Tätä väitettä kannattaa tarkastella kapeammasta vinkkelistä kuin aiempia. Arvokisoihin tähtäävän kisaajan tarpeet ovat selkeitä. Kuitenkin enemmistölle laadukkaita kansainvälisiä otteluita haikaileville löytyy kotimaasta, tai ainakin rajojen tuntumasta, riittävästi kehittäviä ja kokonaisedullisia vaihtoehtoja.
“Seurojen pitäisi tuoda enemmän ottelijoita kisoihin.”
Kun kilpailutapahtumat saadaan riittävän kiinnostaviksi seurojen kannalta, virtaa kisoihin harrastajia erikseen penäämättä. Osallistumisen esteet kannattaa poistaa. Ennakkoluulot hälvennetään keskustelemalla, valmennuspuolen ongelmat katoavat mentoroinnilla, sisarseuratoiminnalla ja koulutuksella, ja harrastajapula ketterällä konsultoinnilla. Välitön vuoropuhelu lajiliiton ja yhteisön kanssa asettuu avainasemaan.
“Liiton pitää ratkaista tilanne.”
Lajiliitolla on rahkeita ratkaista kinkkinen pulma. Mutta löytyykö ihmisiltä näkemyksellisyyttä ja ennakkoluulottomuutta tehdä luovia ratkaisuja?
“Sääntöjen mukaan…”
Tuomareiden suurin kompastuskivi on säännöt. Niistä halutaan pitää kiinni. Meidän ei kuitenkaan kannattaisi roikkua viimeiseen saakka kivettyneissä kansainvälisissä säännöissä, vaan taivutella ne kansalliseksi ponnahduslaudaksi.
Hybridillä huomiseen
Suomi on siis voimavaroiltaan pienehkö taekwondomaa. Etenkin talouden, kisaajien ja lajiammattilaisten määrässä joudumme antamaan tasoitusta monille muille. Meidän vahvuuksiamme ovat puolestaan yhteisöllisyys, ketteryys ja yksilöihin panostaminen. Siksi tuntuukin luontevalta ajatella, että kotimaisen toiminnan kehittäminen ponkaisisi näistä piirteistä. Uusien vaihtoehtoisten ja oivaltavien mallien kautta voisimme luoda tulevaisuuden leveäkärkisen ja kestävän menestyksen.
Ottelumäärien kehittäminen voisi esimerkiksi perustua joustavaan yksilöimiseen. Annetaan kansallisten ottelukilpailuiden olla harrastajatoimintaa, jota kehitetään avoimen ennakkoluulottomasti seurojen aktiivien ja lajiliiton vastuuhenkilöiden kanssa. Myös tuomarien tulee olla prosessissa mukana. Sääntöjen muokkaaminen pitkän aikajänteen tavoitteen suuntaisesti voisi olla yksi voimallinen työkalu.
Kansainvälistä menestystä haaveilevien kansallinen kisauttaminen voisi olla dynaamisemmin suunniteltua. Sen sijaan että puidaan nyrkkiä järjestelmän ilmiöille, rakennetaan apparaatti joka tukee kehittymistä. Arvokisoihin tähtäävillä voisi esimerkiksi olla erikseen sovittuja salikisoja ja räätälöityjä, arvokisaa rytmiltään ja tasoltaan simuloivia “turnauksia”. Toisin sanoen tekijät sopivat 4-6 ottelun päiviä, sovelletuilla säännöillä, tilatuilla vastuksilla ja tarvittavilla suojuksilla. Viralliset kisat olisivat ainoastaan harjoituksia kisata yleisön edessä ja keino saada nimi paikallislehteen.
Ottelumenestymisen matematiikka on ennen muuta monimutkaisen yhtälön ratkaisemista yhdessä. Kaikkia muuttujia emme tiedä, mutta suuren osaan tietämistämme meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Miksi emme vaikuttaisi niihin. Oivaltavasti ja yhdessä.
--
[julkaistu Taekwondo-lehdessä 1/2017]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti