Suomessa taekwondoilee suhteellisen leveä ja lahjakas lapsikatras. Innostuminen ja kehittymisen nälkä tursuaa näistä saappanvarsista jokaisella palamattopolulla tarvotulla askeleella. Tätä polkua rakentavat ansiokkaasti henkilökohtaiset valmentajat, liiton vastuuhenkilöt ja aktiivinen taustaremmi aina huoltajista vanhempiin. Lopulta kuitenkin vain pieni osa tenavista jatkaa tavoitteellista ottelu-uraa aikuisiälle saakka.
Huipulle tähtäävän kisaamisen lopettamisen syitä on runsaasti. Yksittäisistä syistä syntyy usein monimutkainen kudelma, jossa merkittävintä tekijää on vaikea hahmottaa. Yksittäisinä vaikuttimina voivat olla esimerkiksi kiinnostuksen ajautuminen muihin asioihin, loukkaantumisista aiheutunut loputtoman kierteinen harmi, kamppailukilpailemisen raastavan ankara luonne, menestymättömyyden epäsuhta omiin haaveisiin nähden ja taloudellisten voimavarojen riittämättömyys.
Myös ottelusäännöt vaikuttavat tähän kokonaisuuteen. Ne ovat unelmien ja tavoitteiden lisäksi yksi merkittävin käytännön tason kartta ja kompassi nuoren kilpailijan polulla. Säännöt ovat mahtava työkalu, jota ei vielä ole juurikaan oivallettu käyttää hyödyksi liittotasolla.
Tehokkuuden turmio
Lapset, leikin ja luovuuden ammattilaiset, ottelevat lähes identtisillä säännöillä aikuisten kanssa. Se ohjaa menestyksennälkäiset valmentajat ja vanhemmat luonnollisesti tiiraamaan miten parhaat kansainväliset aikuishuiput matsaavat. Kärkinimien tallenteet ovat useimmiten arvokisoista tai GP-sirkuksesta, joissa mitellään kovimmilla taktisteknisillä syömähampailla virheitä välttäen, elinkeinosta huolehtien. Tämä tekee taitavien yksilöiden suorituksista näennäisen yksipuolisia.
Kun samaan hengenvetoon tavoitellaan kotimaan turnauksissa makoisia otteluvoittoja ja kansainvälisesti kirkkaimpia kriteerikilluttimia, niin laji-idun teknistaktinen horisontti rajautuu helposti liian aikaisin kapean tehokkaaksi. Tällä tavoin sahataan sekä terveyden, elämyksellisyyden, että taidollisen kehittymisen oksaa. Kaikki nämä ovat kuitenkin tärkeitä tekijöitä, kun tavoitteena on menestyvä ja tasapainoinen aikuisurheilija.
Tärkein tekijä yksipuolisesti rasittavan ja joskus turhankin aikuismaisen harjoittelun välttämisessä on asioista perillä oleva, lapsesta ihmisenä välittävä henkilökohtainen valmentaja. Kun koutsi on työstänyt oman valmennuksellisen mallinsa ja filosofiansa riittävän aukottomaksi ja omaa sitä kautta rennon lajiymmärryksen itseluottamuksen, voidaan taidolliset, terveydelliset ja elämykselliset sudenkuopat välttää. Ainakin niihin lankeamisen todennäköisyys laskee.
Vanhemmat ovat toinen merkittävä tekijä. Isien ja äitien tehtävä on tukea jälkikasvuaan, ymmärtää ja lohduttaa, sekä tarvittaessa rauhoittaa kiihtyvää treeni-innokkuutta. Jos vanhempien ja valmentajan välille syntyy vielä luottamuksellinen ja välitön keskusteluyhteys, seisoo lajiharjoittelu entistä vankemmalla pohjalla.
Kansallisella tasolla lajiliiton vastuuvalmentajien ensisijaisia tehtäviä onkin luoda ja kehittää suomalaisen valmennuksen mallia. Tästä lajianalyyttisestä ja valmennusnäkemyksellisestä perustasta voivat yksilöiden ja seurojen valmentajat tarvittaessa ammentaa työkaluja ja ymmärrystä. Valmennuksellinen malli toimii samalla myös tulkkina monentasoisessa vuoropuhelussa.
Rikotaan sääntöjä
Säännöt ovat siis mahtava työkalu, jolla voitaisiin tukea sekä urheilijoiden kehittymistä että valmentajien lajinäkemyksen vahvistumista. Tämä edellyttää kuitenkin sääntöjen rikkomista ja näkemyksellistä muokkaamista.
Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että turvallisuuteen perustuvat elementit säilytetään, mutta pistelaskun periaatteet uudistetaan lasten sarjoissa. Perinteisten osumien lisäksi kisaajia palkitaan valmennusmallin mukaisisista suorituksista.
Esimerkki.
Punainen ottelija kajauttaa aavemaisen etujalan sinisen panssariin. Yksi piste. Samalla sininen ottelija korjaa välittömästi potkun heilauttaman tasapainon ja yrittää kuitata tilanteen vastustajan perään venyvällä pyörähdys-tukijalan takapotku-yhdistelmällä. Potkut eivät osu. Yksi piste vaikeasta kombinaatiosta ja toinen taktisen mallin mukaisesta tilanneoivalluksesta (asentokontrolli ja nopea jatkotilannevalmius). Sininen ottelija vie siis tilanteen nimiinsä 2-1.
Tämänkaltainen pistelasku edellyttää selkeästi kirjattua, sovellettua teknistaktista lajianalyysia. Lisäpisteet jakaisi valmennusseminaareissa koulutetut riippumattomat valmentajat tai tyylituomari. Mitä vanhemmista ikäluokista on kysymys, voisi muokkausten painoarvo siirtyä mallikkaista suorituksista raakaan pistelaskuun. Edettäisiin luontevasti elämyksellisyydestä ja valmennusmallin mukaisesta ihanteesta kohti tehokkuuden rajaamaa arvokisaottelemista. Yhteisesti hyväksytyn mallin mukainen kehittyminen ja sääntöjen hyötykäyttö vähentäisi mahdollisesti myös painoluokkatemppuilua.
Systeemi vaatii onnistuakseen avoimen julkista yhteistä kehittelyä. Se palvelisi myös maajoukkueen ymmärryksellistä yhtenäisyyttä ja mitä todennäköisimmin leventäisi suomalaisen aikuishuippuottelun kärkeäkin.
Terveys ja elämyksellisyys menestyksen kivijalkana
Lapsiharrastamisen ja aikuiskisaamisen välillä on ihannetilanteessa kantava ja vakaa silta. Se ohjaa ja teroittaa tajunterää lajin luonteesta ennen varsinaista ammattimaista harjoittelua. Jos tuo silta rakentuu ensisijaisesti nykysäännöistä, niin se on hutera. Parhaimmillaan säännöt ovat mukana tukemassa lasten liikunnallista, teknistä ja taktista kehittymistä. Jos liiton valiokuntien vetreys ei riitä ottelusääntöjen taivutteluun tai rikkomiseen edes lasten kohdalla, niin se on harmin paikka. Tosin tilanne ei silloinkaan ole toivoton.
Tärkeintä on kuitenkin muistaa mitkä asiat tekevät taekwondosta ja siinä kilpailemisesta merkityksellistä yksilölle. Mikä saa lapsen lähtemään innolla otteluharjoituksiin, leireille ja kisoihin kerta toisensa jälkeen. Kuinka vanhemmat päätyvät ajattelemaan, että kyseessä on kasvatustakin tukeva harrastus. Uskon että kilpataekwondossa tämä kaikki kiteytyy kolmeen teemaan, jota edellä mainittu sääntöhärveli tukee; terveyden edistämiseen, elämyksellisyyteen ja niiden kautta juontuvaan moniulotteiseen menestykseen.
--
[julkaistu Taekwondo-lehdessä 2/2017]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti